Lapsuudenystäväni on neulonut nämä lapaset minulle joululahjaksi ollessamme 13-vuotiaita. Olen nimennyt ne rapulapasiksi niiden muodon vuoksi.  Hän on vahingossa lisännyt silmukoita peukaloihin aivan liikaa, jolloin niistä on tullut todella suuret ja eripariset. Se tekee lapasista varsin sympaattiset.  Niihin on kirjailtu kirjain P, joka viittaa Palmuun. KPK eli Kaktus, Palmu ja Kameli oli silloisen ystäväporukkamme nimi. Kameli neuloi lapaset Kaktukselle ja Palmulle eli minulle. 

Olen jo pitkään pohtinut suhdettani vaatteisiin ja kokenut sen hirveän ristiriitaiseksi. Tällä hetkellä vaatteesta tekee minulle merkityksellisen ja mielenkiintoisen se, että se on tehty tietylle henkilölle. Rapulapaset kuvastavat tätä. Olen miettinyt jonkin verran vaatteen toiselle tekemisen ja antamisen merkitystä ja sitä, miten hienoa se itseasiassa on.  

Ajatus siitä, että vaatteita voi ostamisen sijasta saada ja löytää on minusta kiinnostava. Löytämisellä en tarkoita pelkästään vaatteen löytämistä kirpputorilta, vaan myös löytämistä sattumalta vaikkapa kadulta saa ottaa -laatikosta. Kaupasta vaatteiden etsiminen tuntuu minusta nykyään jopa vähän oudolta. Ostamisessa on aina välineenä raha ja monesti kyse mieleen rakentuneesta tarpeesta. Vaatteiden poikkeavissa hankintatavoissa on kyse myös erilaisesta ajankäytöstä ja toiminnasta. Toki se tarkoittaa, että joudun tekemään pukeutumisessani kompromisseja. En voi saada juuri sitä tietynlaista vaatetta, jonka olen jossakin nähnyt, vaan eteen tulee mitä tulee ja se voikin lopulta olla kauhean hauskaa. 

Vuonna 2020 tein päätöksen olla ostamatta lainkaan vaatteita alushousuja ja sukkia lukuun ottamatta. Vuoden ostotauon pitäminen oli yllättävän helppoa ja sai minut suhtautumaan ostamiseen eri tavalla. Nyt jos todella tarvitsen ja haluan jonkin vaatteen, olen antanut itselleni luvan ostaa sen. Ei maailma siihen kaadu, mutta löytäminen ja saaminen on minusta silti yhä paljon viehättävämpää.  

On ollut aikoja, jolloin minulle on ollut vaikeaa antaa lahjaksi vaatteita. Minulla on ollut niin vahva näkemys omasta tyylistäni, ettei monikaan varmaan ole uskaltanut edes harkita vaatteiden antamista minulle. Nykyään ajattelen, että jos joku on tehnyt tai hankkinut jotakin juuri minua ajatellen, niin on minullakin lahjan vastaanottajan jonkinlainen vastuu saamastani tuotteesta. Koen, että minun täytyy ainakin pohtia, voinko löytää lahjasta itseni sen sijaan, että heti hylkäisin sen. Vaikka jotkin saaduista tai löytyneistä vaatteista ovat aluksi tuntuneet hirveiltä ja siltä, etteivät ne kuvasta minua, ovat ne käytön myötä alkaneet tuntua tärkeiltä. Vaatteen arvo lahjana saattaa olla tärkeämpää kuin sen ulkonäkö. 

Säilytän rapulapasia samassa laatikossa ylioppilasmekkoni ja lapsuuden takkini kanssa. Jotain se kertoo, että olen säästänyt lapasia teinivuosista saakka. Vaikka olen muuttanut paljon ja luopunut monista vanhoista vaatteista, on ollut aina itsestään selvää pitää ne mukana. Lapaset herättävät minussa nyt teininostalgiaa. Se aika, kaveruus ja sellainen girl power -meininki nousevat mieleeni. Muistelen, että olimme aika vahvoja yhdessä. Mutta muistan myös, miten vaikealta kaikki silloin tuntui. Se oli pahinta teiniaikaa ja näin jälkikäteen ajateltuna on hirveän hellyttävää, että juuri silloin teinityttö on halunnut antaa ystävilleen lahjaksi itse neulotut lapaset. 

Elina, 33